Improvisoitu ja abstrahoitu – vai konkretisoitu?

Improvisoitu ja abstrahoitu – vai konkretisoitu? Abstrakti maalaustaide on monille tuttua jo yläasteelta, tai viimeistään lukiosta, eli jokainen aikuisiän kynnykselle päätynyt länsimaalainen ’sivistynyt’ (lukion käynyt) ihminen on kaiketi jollain tavalla joutunut kohtaamaan abstraktia maalaustaidetta tai ’ei – esittävää’ kuvamateriaalia. Viime aikoina olen itse altistunut useista syistä improvisoituun musiikkiin, omasta halustani 1960-luvun jatsiin, mutta myös tämän päivän vapaaseen improvisointiin, joka saattaa monen tottumattoman kuulijan mielestä kuulostaa suhinalta, meteliltä, narskuilta tai sattumanvaraisilta kopautuksilta sekä töräytyksiltä, epä -musiikilta? Sitähän se onkin, tai pyrkii olemaan, vai kuinka? Onko se silti myös jotain muuta, jotain sellaista mitä en ymmärrä?

Sana Taide johtuu sanasta taito, ainakin Leo Tolstoin kirja ’Mitä on taide?’ muistaakseni näin kertoo, ja itse olen myös pitänyt tuota lausetta jonkinlaisena ohjenuorana itselleni. Taiteen ilmaiseminen vaatii ilmaisijaltaan taitoa. Miten sitten on vapaassa improvisoidussa musiikissa asian laita, kun muusikon on tarkoitus esim. soittaa kitaraa, eli sanan varsinaisessa merkityksessä soittaa instrumenttia, millä tahansa ja miten tahansa, eli anything goes, - kaikki keinot ovat silloin sallittuja, kaikki tuotetut äänet ’yhtä’ toivottuja… Minua kiinnostaa tässä aiheessa kysymys siitä, miten arvioida kulloinenkin suoritus hyväksi tai huonoksi, koska se on vaikeaa jo ihan perinteisissäkin ns. populaareissa kategorioissa. Itselleni on usein täysin mahdotonta arvioida varsinkin omia tuotoksia paremmiksi ja huonommiksi. On myös vaikeaa todeta milloin jokin asia tai teos on tullut valmiiksi. Improvisoidussa musiikissa se ei oman olettamukseni mukaan ole myöskään kovin tärkeää, tai sitten luotetaan siihen, että määrä korvaa laadun. Jotakin hyvää on väkisin mahduttava sekaan, kun artisti soittaa joka ilta, esimerkiksi kaksi tunnin pituista ’musiikkiesitystä’, settiä.

Olen itse soittanut joitain kertoja vapaasti improvisoiden ja tiedän tunteen, joka on läsnä hypyssä tuntemattomaan. Se on hurmaavaa. Lisäksi olen joitain kertoja ollut yleisön puolella, mutta vain harvoin saanut esityksestä muuta kuin vain laimeita ja joskus jopa myös ilahduttavia elämyksiä, kun äänien maailma on paljastanut mielessäni ja mielestäni jotakin uutta ja tuntematonta. Syy miksi ylipäätään kirjoitan tästä taidemuodosta, on aiheen henkilökohtaisuus. Olen hieman ymmälläni siitä, että monet tuntemani henkilöt ovat kokonaan hylänneet perinteisen sävelletyn ja toistoon ja kaavoihin perustuvan musiikin tekemisen tavan. Minun on esitettävä kärjistys, jotta pääsisin asiaan käsiksi riittävän stimuloivasti: aivan kuin teini-iässä jotkut kaverit siirtyivät oluen juonnista kannabiksen polttamiseen. Tuntuu siis siltä kuin he, jotka ovat pitkään jotain tehneet, tarvitsisivat ’kovempia aineita’, koska vanha ja totunnainen ei enää vaikuta kuten aiemmin. Vertaus on kankea, vaan ilmentää mielestäni riittävällä tavalla käsittelemäni aiheen aiheuttamia kysymyksiä. En tiedä miten Roger Federer suhtautuisi tennisotteluun esim. Sylvester Stallonea vastaan? On varmasti kiva pallotella hetki hänen kanssaan, vaan vasta Rafael Nadalia vastaan otteleminen tuo pelin todelliset salat ja nautinnon pintaan, esille. Musiikilla ja maalaustaiteella on yhtymäkohtia, joita en osaa sanallistaa, vaan kautta taiteen historian nuo yhtymäkohdat on laajalti tunnustettu ja esimerkkinä käyköön tässä esim. Ornette Colemanin Free Jazz -levyn kannessa oleva Jackson Pollockin maalaus, tai Jonh Coltranen Coltrane’s sound albumi (The Art of John Coltrane, Atlantic years-levyssä on Frank Stellan teos). Abstrakti taide tuntuu kuvaavan samaa asiaa, mitä jazz-musiikki, tai ainakin ne on helppo liittää yhteen ilman että se aiheuttaisi välitöntä ristiriitaa tarkastelijan mielessä..? Itse olen pyrkinyt omissa maalauksissani samankaltaiseen vapauden tunteeseen ilmaisussani, kuin mitä nykyajan muusikot pyrkivät äänillään, joita muodostetaan vaikka kitaraa koputtelemalla erilaisin esinein, tai saksofonia puhaltamalla niin, että vain itse puhalluksen ääni saavuttaa kuulijan korvat, eli instrumentteja käytetään muodostamaan ääniä, joita niistä ei perinteisesti oleteta muodostettavan, soitettavan. Tavallaan virheet ja sivuäänet on tuotu esille itsenäisinä kokonaisuuksina – taiteen sisältönä sinänsä.

John Cage teki esityksen alun odotuksen hiljaisesta hetkestä koko teoksen sisällön kuuluisimmassa teoksessaan vuonna 1952, jossa on pelkkää hiljaisuutta se tietty aika [4′33″]. Omissa maalauksissani olen lähtökohdaksi asettanut ylijäämät ja poistot, elintarvikekielessä samaa asiaa kutsutaan hävikiksi. Kerään perinteisestä maalausprosessista yli jääneet maalit ja sotken ne puhtaalle kankaalle niin, että pyrin mahdollisimman tiedostamattomasti asettamaan siveltimenjälkiä tai töhräisyjä kankaalle, sattumanvaraisesti. Vapaasti improvisoidussa musiikissahan esim. konserttitilanteessa yleisöön kuuluvat viritysäänet, köhäisyt, askeleet, kaikki äänet, jotka kuuluvat sävellyksestä [partituurista] ’irrallaan’, ja nekin muodostavat musiikkia tai ääniä, jopa yleisön haukottelut, ravintolakeikalla esim. olutkolpakon kolahdukset, keittiöstä kantautuva tiskaamisen ääni...?

Omissa teoksissani tosin toistan tämän saman prosessin uudestaan ja uudestaan niin, että lopulta maalauksesta on vaikea lukea sen syntyprosessi. Vapaiden äänten taltiointi kiinnostaakin minua melkoisesti. Kun jokainen esitys on yhtä yllätyksellinen, tai vapaa ja ainutkertainen, onko mahdollista, että niissä päädytään helposti tylsään itsetarkoitukselliseen äänten toistamiseen, pakonomaiseen tekotaiteeseen, kun kaikenlainen melodioiden ja muun toistollisen säännönmukaisuuden välttely muuttuu väkinäiseksi, vai voiko joka kerta keksiä jotain uutta ja onko se juuri syy miksi niin monet kokevat vapaan improvisoinnin niin tärkeäksi itseilmaisun keinoksi? Itse tunnistan tekijänä ja maalarina tekemisessäni ongelman, joka koskee pelkoa siitä, että kaikki maailmassa on jo tehty. Oma veikkaukseni on, että jopa kaikki vapaa improvisaatiokin on jo improvisoitu, ainakin sen perusteella, miten paljon olen itse erilaista improvisointia jo elämäni aikana kuullut. Harvoin kuulen, tai näen mitään 'täysin' uutta. Se ei mielestäni silti ole syy lopettaa soittamasta, tai maalaamasta. Jokainen teos [ja kuuntelukokemus] on aina kuitenkin yksilö, ainutkertainen. Herakleitoksen ja Pentti Saarikosken sanoin: Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me. Onko’se’ hyvä tai huono 'teos', on sinun päätöksesi. Haluatko kuunnella, vai olla kuuntelematta… kaikki kukat, jotka kukkivat, kukkivat kuitenkin.

Derek Bailey pyytää kirjassaan Improvisation Steve Lacyä vastaamaan viidessätoista sekunnissa mikä ero on hänen mielestä sävelletyllä ja improvisoidulla musiikilla. Lacy vastaa: 'sävelletyssä musiikissa sinulla on kaikki maailman aika päättää se mitä aioit sanoa viidessätoista sekunnissa, kun taas improvisoidussa musiikissa sinulla on viisitoista sekuntia. Derek Bailey kuvailee improvisointia kirjassaan myös seuraavalla tavalla: improvisointi on vaistonvaraista perustaa, elämää ylläpitävä välttämätön voima. Ilman sitä mitään ei selviydy elossa. Luovuuden lähteinä niitä (säveltämistä ja improvosointia) ei voi verrata keskenään. Kuvateksti?: Drone tarkoittaa minulle tausta ’kohinaa’. Se voisi olla myös sämplejä hetkistä, jotka on sattumanvaraisesti yhdistelty, ohjelmoitu. Haluan kuvitella nauhurin, joka sattumanvaraisesti tallentaa yleisiä ääniä tilasta, vaikka sekunnin ajan joka minuutti, ja toistaa ne sitten peräkkäin. Vauvan itkuhälytin saattaisi toimia hyvänä toistolaitteena… ja sitten jokin laite joka yhdistäisi pätkät ja toistaisi ne sattumanvaraisena äänikollaasina. Näitä voisi toki sitten myös päällekkäis - toistaa jolloin saisi aikaan äänten vyöryn, massan. Olisiko se jonkinlaista tajunnanvirtaa, kuin Kerouac matkallaan?

Further reading: Improvisations, its nature and practice in music ( Derek Bailey)1992 (suomennokset omiani, sivuilta 140 ja 141).